No niin, eli ensimmäinen kirjoitus, jonka tänne laitan. Kaikista novelleista ei varmaan tule yhtä pitkiä, tai no, saa nähdä. Kommentit olisivat ihania.
Tanssija
Valkoinen paperinpala leijaili hitaasti lattialle ja pysähtyi kenkieni viereen. Minä kohotin katseeni ja silloin minä huomasin Sen ensimmäistä kertaa. Tietysti minä olin tiennyt Sen olemassaolosta jo ennenkin, olihan Se minun luokallani, mutten ollut ennen edes katsonut sitä kunnolla. Se oli keskipitkä ja sairaalloisen laiha. Sen kasvot olivat pitkät ja kapeat ja koko kasvot olivat niin sirot ja hauraan näköiset. Sen silmät olivat suuret ja siniset ja suun kaari oli luonnostaan hiukan alaspäin. Vaaleat hiukset valuivat hiukan velttoina alaselkään asti. Se käytti vihreää hupparia, joka oli sille ihan liian iso, Sen kädet hukkuivat hihoihin.
Se tuijotti ahdistuneena kenkieni suuntaan ja tajusin heti, että lunttilappu oli Sen. Vilkaisin ympärilleni. Parikymmentä oppilasta kirjoitti kynä sauhuten papereihinsa tylsän harmaassa ja likaisessa luokassa ja opettaja oli tulossa meitä kohti. En osaa selittää, miksi tein niin, kai Sen hauras olemus säälitti minua, en halunnut sille enempää ongelmia. Opettaja meni ohitsemme, eikä sanonut mitään, katseli vain nenänvarttaan pitkin. Kun hän oli mennyt ohi, nostin taas katseeni koepaperista ja nostin jalkani alta lapun täynnä siroa, kaunista tekstiä. Se katsoi hämmästyneenä, kun ruttasin lapun penaaliini ja hymyilin rauhoittelevasti, ennen kuin jatkoin kirjoittamista. Tiedän kyllä, että lunttaus on väärin, mutta niin on sekin, jos ei auta toista. Koe loppui aikanaan. Se pakkasi tavaransa ja luikahti pian pois luokasta, ei sanonut mitään kenellekään. Minä katselin, kun sen vaaleat hiukset katosivat ovelta.
Sitten aloin yhä useammin etsiä Sitä katseellani, olin kai utelias. Huomasin että Se oli välitunneilla yksin. Ruokalassa Sitä ei koskaan näkynyt, se ei kai käynyt syömässä. usein se istui yksin, luki tai kuunteli musiikkia. Inhosin itseäni aina, kun näin Sen. Se oli aina yksin ja ihan laihtui silmissä, eikä rohkeuteni siltikään riittänyt, en uskaltanut lähteä suuresta kaveriporukastani, jutella Sille, pyytää Se mukaan. Selittelin itselleni, että ehkä Se viihtyi yksin. Lopulta olin niin turhautunut itseeni, että koetin miettiä miksi minä edes välitin. Se ei auttanut, ehkä jopa pahensi oloani.
Olin samalla kuviksen tunnilla Sen kanssa. Pelkäsin koko ajan, että Se ei jaksaisi pidellä kynää kädessään. Mutta kyllä se jaksoi. Jotenkin. Tunnin lopuksi menin Sen luo ja katsoin Sen piirustusta. Taivas, jonkinlainen niitty ja tanssiva hahmo, joka ikään kuin leijui niityllä. ”Kaunis”, minä sanoin. Mitään muuta en ehtinyt Sille sanoa. ”Kiitos”, se vastasi, Sen äänikin oli hento ja hetken epäröityään Se ojensi piirustuksen minulle. Hipaisin Sen kättä ottaessani paperin. Sen käsi oli jääkylmä.
Parin viikon päästä Se ei enää osallistunut liikuntatunneille, Sillä oli lupa lääkäriltä ja minusta tuntui, etten uskaltanut edes katsoa Sitä, niin hauras Se oli. Halusin auttaa Sitä, mutta en keksinyt mitään tapaa, jolla auttaa. Monet ihmettelivät mitä minä Siitä edes välitin. En osannut vastata. Sitten, kun Se marraskuussa jäi pois koulusta, minä tiesin, ettei se tulisi enää takaisin. Koetin etsiä Sen osoitetta tai puhelinnumeroa soittaakseni, mennäkseni käymään, auttaakseni jotenkin.
Muutaman viikon päästä Sen kuolinilmoitus oli lehdessä. Olin surullinen, mutta tavallaan helpottunut. Enää minun ei tarvitsisi miettiä, miten voisin auttaa Sitä. Kutsuin ystäväni meille ja sytytin kynttilän. Monet ystäväni ihmettelivät, miksi kutsuin heidät. Jostain syystä minua hymyilytti. ”Minä halusin vaan kertoa, että minä ymmärsin. Että teidän pitää tietää, että minä välitän teistä”, vastasin. He eivät ymmärtäneet. Tietenkään he eivät ymmärtäneet, he eivät olleet huomanneet sitä, Sen hentoa yksinäistä hahmoa. Mutta minä olin huomannut ja vaikka minun olisi pitänyt olla surullinen ja olinkin, niin Se oli opettanut minut olemaan onnellinen, huomaamaan mitä hyvää minulla oli.
Vuosia myöhemmin olin muuttamassa. yhdessä perheeni kanssa pakkasin tavaroitani ja heitin turhia pois. ”Entäs tämä? Roskiinko?” veljeni kysyi ja nosti esille taitellun paperin. Nappasin paperin itselleni pudistaen päätäni ja siirsin sen säilytettävien pinoon. En ollut pystynyt katsomaan kuvaa aikoihin, se muistutti minua omasta pelkuruudestani, mutta Sen piirtämää tanssijaa ei saanut heittää pois. Illemmalla hain kynän ja katsoin piirustusta hetken. Yhtä kaunis, kuin silloin vuosia sitten kuvisluokassa, jossa olin saanut kuvan Siltä. Katseltuani sitä otin kynän ja piirsin tanssijalle siivet.
